Tämä on minulle todella henkilökohtainen aihe ja toivon, että tällä tavalla saan ihmiset ymmärtämään paremmin millaista itsetuhoisen elämä voi olla.
Kommentteihin saa jättää viestejä ja kysymyksiä. Vastaan niihin, kunhan ehdin.
Mitä on itsetuhoisuus?
Yksinkertaisesti selitettynä se on itsensä tahallista satuttamista fyysisesti tai henkisesti. Itsetuhoisuus ei ole pelkästään sitä, että viillellään tai hakataan seiniä. Se voi olla mitä vain. Fyysisiä tapoja on esimerkiksi itsensä jäädyttäminen pakkasella, viiltely, hiusten repiminen, raapiminen, itsensä polttaminen, itsensä hakkaaminen, itsensä nälkiinnyttäminen, liika urheilu, särkylääkkeiden poisjättäminen, varomattomuus liikenteessä, päihteiden käyttö sekä tappeluihin hakeutuminen. Henkistä itsetuhoisuutta on esimerkiksi jatkuva itsensä haukkuminen, itsensä arvottomana pitäminen, avusta kieltäytyminen sekä sosiaalinen eristäytyminen. Itsetuhoisuus voi olla yhtä edellämainittua asiaa tai kaikkia. Se riippuu täysin henkilöstä.
Miksi joku on itsetuhoinen?
Tällekin voi olla monia syitä. Yleisimpiä syitä ovat masennus, ahdistus, lapsuuden traumat, syömishäiriöt ja muut psyykkiset sairaudet. Myös huono itsetunto sekä kiusaaminen voivat aiheuttaa itsetuhoisuutta. Itsetuhoisuudella voidaan pyrkiä lievittämään ahdistusta tai rangaista itseään joistain asioista. Voi olla myös niin sanottua "tiedostamatonta" itsetuhoisuutta esimerkiksi kohtauksien aikana tai joidenkin psyykkisten sairauksien oireina.
Millaista on olla itsetuhoinen?
Se on äärimmäisen rankkaa. Itsetuhoisia ajatuksia voi olla jopa päivittäin eivätkä ne välttämättä lähde pois ennen, kuin on satuttanut itseään. Suurin osa ihmisistä peittelee itsetuhoisuuttaan. Viiltelyjälkiä peitetään rannekkeilla, pitkähihaisilla paidoilla sekä uusien jälkien synnystä valehdellaa. Henkistä itsetuhoisuutta peitellään hymyllä, keksityillä tarinoilla sekä valehtelemalla. Itsetuhoiset ajatukset ja niiden välttely vievät paljon energiaa. Myös jälkien peittely sekä läheisille valehtelu pahentevat myös pahaa oloa. Itsetuhoinen saattaa myös hävetä ja pakoilla ongelmaansa. Itsetuhoisen elämä ei siis ole helppoa. Sen kanssa eläminen vaatii paljon voimaa ja se saattaa rajoittaa henkilön elämää huomattavasti.
Miten auttaa itsetuhoista?
Tee hänelle selväksi, että olet siinä ja aiot tukea häntä. Se merkitsee jo paljon. Älä suutu tai huuda, sillä se voi pahentaa itsetuhoisen oloa. Älä kysele, ellei hän itse halua puhua asiasta. Itsetuhoisuus on arka asia ja siitä voi olla todella vaikea puhua. Auta hänet avun piiriin. Suomessa on monia eri paikkoja joihin voi ottaa yhteyttä. Älä jää myöskään itse asian kanssa yksin. Läheisen näkeminen itsetuhoisena ei ole helppoa.
Mitä tehdä jos olen itsetuhoinen?
Puhu lääkärille, kuraattorille, psykologille, kavereille tai perheelle. Anna itsellesi lupa hakea apua ja pyydä apua. Itsetuhoisuus on vakavaa ja ajan kanssa siitä voi muodostua tapa, josta on todella vaikeaa päästää irti. Sinulla ei ole mitään hävettävää. Kerää rohkeutesi. Netistä löytyy myös anonyymia keskusteluapua.
Minun tarinani (Jos tuntuu pahalta jätä lukematta)
Olen itse ollut itsetuhoinen 12-vuotiaasta asti. Se alkoi pienillä jutuilla. Pintahaavoilla ja hiusten repimisellä. Ajan kanssa ongelmia tuli lisää. 13-vuotiaana aloin viiltelemään pahemmin. Alue mihin tein oli pieni ja sitä oli harvoin. 14-vuotiaana elämäni hajosi käsiin ja niin hajosi itsetuhoisuuskin. viiltelin suuremmille alueille, poltin itseän sytkärillä, kuljin talvisin ohuella hupparilla tai T-paidalla, jotta käteni jäätyisivät, revin hiuksiani, hakkasin seiniä sekä raapisin käsivarsiani. 15-vuotiaana olin todella pohjalla. Olin useasti maannut kylpyammeessa pohkeet, reidet, käsivarret, olkavarret, rystyset sekä rintakehä verillä. viiltely oli minulle päivittäistä. Käsivarteni olivat suurimmaksi osaksi arpikudosta, sytkäri jälkiä sekä raapimisen aiheuttamia palovammoja. Silloin yritin myös itsemurhaa lääkkeillä. Päädyin tämän kaiken jälkeen NUPO:n vastaanotolle. Kävin siellä neljä kuukautta ja lopetin. Siitä ei ollut minulle mitää hyötyä silloin. En halunnut apua. Asiat menivät paremmin, kun olin 17-vuotias. Olin ollut noin vuoden ilman itsetuhoista käyttäytymistä. Sitten asiat lähtivät taas alamäkeen ja sorruin uudestaan viiltelyyn 18.vuotiaana. Sitten hain apua.
Tässä tälläinen info itsetuhoisuudesta sekä pieni kurkistus minun elämääni.
Toivottavasti tämä avasi edes yhden ihmisen silmiä.
Muistakaa, että itsetuhoisuus on aina henkilökohtaista. Jokaisella on omat syyt ja omat ajatukset.
Rauhallista tiistaita kaikille!
~Käpä
